18.6.2019

Määritteleekö avanne minut vai ei?

Ennen avanneleikkausta pelkäsin, kuinka siihen tottuu, ja että tuleeko avanteesta sellainen juttu, joka alkaa ahdistamaan. Pohdin, että minut määritellään jotenkin avanteen takia ja siitä tulee sen myötä isompi juttu kuin se oikeasti onkaan. Ja myös sitä, että itse tekisin siitä hankalan. Aluksi leikkauksen jälkeen oli kyllä sokki, että sellainen pussi roikkui tuossa mahassa. Ei se kivalta näyttänyt, ahdisti ja ketutti koko avanne.

Ennakkoluulot, ruumiinkuvan ongelmat – avanne EI MÄÄRITTELE MINUA

Etukäteen olin paljon pohtinut vedessä olemista ja kuinka siitä selviän, miten sidos pitää, mitä muut ajattelevat ja pystynkö tekemään asioita enää kuten ennen avanneleikkausta. Myös vaatetus aiheutti henkistä kärsimystä. Minun näkemäni malli siitä miltä avanneleikattu mies näyttää vaatteissa ei ollut kovin ruusuinen…jotakuinkin sellainen, että housut oli vedetty kainaloon, jotta avannepussin saa ”piiloon”. Sellainen näytti aika karsealta ja kun vielä ne miesmallit olivat tosi iäkkäitä. Siinä hiipi mun aivoihin ruumiinkuvan muutos, että itsekin olen tuollainen. Avanne siis määritteli millainen minä olen. Se, että ajoittain pelkäsin olevani vanha ”gubbe” kainaloon ulottuvissa ruskeissa housuissa ja pappa-pehmikset jalassa, alkoi murenemaan kun huomasin, että pystyin pukemaan ihan tavallisia vaatteita. Sitten piti vain pohtia tarkemmin, että minkä mallisia vaatteet ovat ja millaisesta kankaasta. Kun sain sen vaatetuksen alkuvaiheessa jotenkin kuntoon, niin silloin lähti mielestä se vääristynyt määritelmä itsestäni. Tämä helpotti avanteestani johtuvaa henkistä tuskaa. En sano, että nämä asiat menevät kaikilla näin, mutta tämä voi olla yksi niistä asioista, joka aiheuttaa henkistä kärsimystä avanteesta. Moni saattaa eristäytyä, kun luulee olevansa jotain muuta kuin on. Totta kai juttuja saa jättää väliin, jos pelkää jotain. Se on ihan tavallista ja kaikin puolin hyväksyttävää. Ehkä se, että ei tee niin aina, on SE pointti, jolla alkaa pääsemään peloista, ahdistuksesta ja muista negaatioista eroon. Pikkuhiljaa mieli alkaa korjaantumaan parempaan suuntaan.

Ruumiinkuva – pelko siitä, että ihmiset näkevät avanteen ja pelko siitä, että ilman vaatteita esim. uimassa ihmiset tuijottavat, on yksi piru meidän joidenkin avanneleikattujen kohdalla. Se piru, mielen pahoittaja, pitää saada potkittua pois! Miten sen saa pois? Ehkä niin, että alkaa tekemään samoja asioita pikkuhiljaa tai täysillä, oman fiiliksen mukaan, jolloin se piru ei voi enää kammeta mieleen aiheuttamaan pahennusta vaan joutuu väistymään! Osoitus itselle, että voi tehdä asioita kuten ennen avanneleikkausta, on varmasti yksi seikka, joka meihin moneen avanneleikattuun vaikuttaa positiivisesti. Mistä sitten saa voimia, uskallusta ja itseluottamusta ryhtyä toimiin? Se onkin täysin subjektiivinen. Voimme saada voimia tai kannustusta ihan huomaamatta vaikka omilta läheisiltä, perheeltä taikka omilta kavereilta. TAI sitten muilta avanneleikatuilta, vertaistuen voima on usein voimakkaampi kuin mikään lääke mielen pahoitukseen. Kun juttelee ja näkee toisen avanneleikatun, huomaa että tuolla tavalla voi tehdä asioita. Siitä alkaa muodostumaan itselle keinoja tehdä asioita, jotka alkavat voimaannuttamaan meitä.


Kuka voi auttaa?

Jos asiat ei ala sujumaan omin voimin, niin silloin tarvitaan ammattilaisten apua. Apu tulee avannehoitajalta ja psykiatriasta. Avannehoitajan kautta saa tietoa mistä saa henkistä tukea. Alkuun voidaan tarvita myös lääkitystä, joka kannattaa aloittaa psykiatrisen avun hoidon tarpeen arvion myötä. Itse en hakenut apua, kun en sitä tarvinnut. Mutta hiukan avanneleikkauksen jälkeen alkoi kivut lantionpohjan alueella, peräsuolessa ja -aukossa sitä luokkaa, että jotain piti tehdä. Se oli pitkä tie päästä hoidon pariin. Pääsin kipupolille, joka otti hoitovastuun gastrokirurgiltani. Sieltä olen saanut apua hankaliin asioihini. Hoitotiimiin kuului sossu, psykologi, psykiatri, kipusairaanhoitaja pari erikoislääkäriä. Tapasin heitä kaikkia kuten moniammatilliseen hoitoon kuuluu. Psykiatri tarjosi psykoterapeutin vastaanottoja, heidän kauttaan sai niitä 20 kertaa veloituksetta. Torjuin sen, koska enhän minä mitään apua tarvinnut…meni pari kuukautta, kun tajusin, että tarvitsen terapeuttia hoitamaan jaksamistani. Siitä alkoi hyvä terapeuttinen suhde, joka on nyt siinä pisteessä, että minulle myönnettiin kuntoutuspsykoterapiaa. Sitä saa vuodeksi kerrallaan ja sitä voi hakea yhteensä kolmen vuoden ajaksi. Enkä kadu hetkeäkään, että lähdin tälle hoitopolulle.


Miten jaksan tätä kaikkea?

Jaksan, koska olen ryhtynyt asioihin joita tein ennen avanneleikkausta. Jaksan, koska en anna avanteen tai sen tuomien lieveilmiöiden vallata mieltäni ja pahoittaa sitä. Minulle on sanottu niin monen ammattilaisen taholta, että tee niitä asioita mistä tykkäät. Olen sitä tiedostaen ja tiedostamatta tehnytkin. Oma puolisoni saattaa ehdottaa jotain ”tekemistä”, koska itse ei aina jaksa. Kaverit auttavat omalla tavallaan, vaikkei ne kaikki ehkä sitä edes ymmärrä. Olen mukana erilaisissa tekemisessä, harrastuksista on löytynyt hyviä ystäviä. Hengenpelastuksen ohjaus ja kouluttaminen on erittäin merkityksellistä. Se on harrastus, ei mikään työ, vaikka joskus jotain työkeikkoja sen tiimoilta onkin. Ja jos on huono fiilis, niin kun hiukan jaksaa puuhata jotain, niin olo helpottaa. Ainakin hetkeksi! Niiden hetkien ansiosta saa taas voimia jaksaa. Joskus jaksaa, joskus ei, hyväksyn sen. Hyväksyn myös sen, että avanne ottaa joskus päähän, joskus on kauheata säätöä sen takia. Joskus taas iloitsen, kun voin tehdä juttuja, vaikka mulla onkin avanne. Hyväksyn kaikki ajatukseni, tuntemukseni ja fiilikset. Ei avanteen kanssa ole aina helppoa, muttei myöskään ole juuri mitään tekemätöntä asiaa.Meillä kaikilla on erilainen tausta perheen, kaverien, harrastusten ja työn yms. suhteen.

Meillä on erilainen tausta avanteeseen, me ollaan erilaisia ihmisiä. Meillä on erilaisia keinoja selvitä mielensä pahoittavista asioista. Tsemppiä ja aurinkoista kesää ja kesämieltä kaikille!

Samaan aiheeseen liittyvät sisällöt

Tagit